Olin aika myyty heti kättelyssä. Rehellistä porukkaa, joka tekee biisejä siitä, mikä heitä itseään elämässä koskettaa. Luukutin Youtubesta Kallioon!-biisiä ja fiilistelin.
Keikallekin olen päässyt kerran. Ja innokkaana fanityttönä puhuin itseni lavan taa jututtamaan(!!!) jätkiä ja kaverikuvaan(!!!!). Huomaa ketä jännittää ja ketkä ottaa homman kuin ammattilaiset.
Kun kuulin, että PKN:stä tulee elokuva, olin innosta soikea. Seurasin uutisointia, katselin trailerit ja teaserit ja odotin kuin kuuta nousevaa.
Mutta miksi innostua näin paljon jostain kehitysvammaisten bändistä?
No koska Pertti Kurikan Nimipäivät on enemmän kuin bändi. YleX esitti tänään uusintana haastattelun, jossa PKN:n basisti Sami summaa, että fanit ovat heille kuin perhettä. Asia, jonka monet bändit ovat päässeet unohtamaan. Ja PKN ei tee mitään tusina "baby, baby, baby, oh!" tavaraa, vaan käsittelee sitä, mikä elämässä on paskaa, tai siistiä. Ja se on aina hyvän bändin merkki.
Ja sitten vähän Kovasikajuttu-hehkutusta. Ihmiset. Menkää kattomaan tää dokkari! Se karistaa ne viimeisetkin "keharit on niin lepposia"-sarjan ennakkoluulot, joita teillä on. Samoin ne "no kehitysvammaset nyt on vähän semmosta simppeliä porukkaa" jutut loppuu viimestään tähän dokumenttiin.
Meillä "terveillä" (terve ja normaali on miun mielestä kyllä kamalan väkivaltasia sanoja...) on se käsitys, että kehitysvammaiset on mitä on, ja se on kivaa ja söpöä ja herttasta. No, paskat housussa keikalle lähtöä tekevä kiroileva iso mies ei oo miun mielestä kovin herttanen, mut semmosta se elämä joskus on. Joskus tulee paskat housuun, sit käydään suihkussa ja lähdetään keikalle.
Dokumentti ei myöskään typistä pois PKN:n jätkien kapinaa vallitsevia olosuhteita vastaan. Asuntolaelämä on perseestä, kehitysvammaisia koskeva politiikka aikaansa jäljessä ja holhoavaa. Ja kiroilla ja tupakoida ja harrastaa seksiä pitää saada, vaikka ympärillä kuinka kauhisteltaisiin.
Koko dokumentti on myös täynnä loistavia one-linereita elämästä, rakkaudesta, musiikista, naisista ja monesta muustakin asiasta, joita en nyt muista tässä hehkuttaa.
Suurin ahaa-elämys syntyy katsojille varmaan niistä hetkistä, kun huudetaan naama punaisena, uhataan lopettaa bändi ja meinataan vetää kaveria turpaan... Näitä tunteitahan on itselläänkin, mutta ei sitä kehtaa ääneen myöntää, että joskus tekisi mieli vedellä kaveria ympäri korvia. Kaikki tunteet ovat aitoja ja rehellisiä, niin ilo kun manageri saa vauvan, pettymys kun kaveri ei tule synttäreille, ja vahingonilo kun kaverin housut putoavat kinttuun kesken urheilukisojen. Tissejäkin ehditään ihmetellä, ulkomailla asti.
En nyt ehkä innostukseltani saa tähän kaikkea sitä, mikä pitäisi, mutta mielestäni Kovasikajuttu oivaltaa jotain, mikä usein unohtuu. Että elämä on aika samanlaista meille kaikille. Sitä tahtoo kihloihin, kuunnella musiikkia, katsoa telkkaria, tietää miten lapsia tehdään, harrastaa politiikkaa, jättää menemättä jalkahoitajalle, saada rakkautta ja joskus sitä näkee käärmeitä vaatteitten saumoissa. Ja tämän ymmärtämiseen näemmä tarvitaan neljä musiikillisesti lahjakasta kehitysvammaista näyttämään mallia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti